MIKSI TEEN TÄTÄ

(yksityiskohtaisempi selitys)

Eräänä iltapäivänä helmikuun lopulla olin lähdössä Keravalle ostamaan tuulenpitävät ulkoiluhousut.

Hetki ennen lähtöä tulin avanneeksi sähköpostisovelluksen ja huomasin tällaisen viestin:

Hei Olli!

Kiitos, kun lähetit meille käsikirjoituksesi. Valitettavasti se ei valikoitunut kustannusohjelmaamme, mutta toivotan käsikirjoitukselle onnea muissa kustantamoissa.

En anna tämän pilata päivääni, päätin. Lähden silti Keravalle.

Bussissa huomasin päivän menneen pilalle. Maailma ikkunoiden ulkopuolella oli väsyttävää, harmaanvalkoista merkityksettömyyttä. Rintakehän ja vatsan halkaisi se haava, joka jokaisen torjunnan voimasta avautuu uudelleen.

Tämä ei tosiaan ollut ensimmäinen kerta, kun vastaanotan tuollaisen ”valitettavasti”-sanan ympärille rakennetun viestin. Lähetin kirjan kustantamoihin elokuussa ja sen jälkeen tuollaisia sähköposteja on tullut paljon. Tämän viestin terä oli erityisen terävä kai siksi, että olin kuvitellut – laskenut – kaikkien mahdollisten tahojen jo torjuneen minut. Haarniska oli jo riisuttu.

Tuulenpitävät ulkoiluhousut ostettuani seisoin hangessa ja odotin bussia, joka veisi minut pois Keravalta. Bussi ei saapunut koskaan. Kenties mitään ei koskaan tapahdu, ajattelin. Ehkä koko elämä on harmaanvalkoista, aivotonta hiljaisuutta, jossa vain odottaa ja odottaa... odottaa ja odottaa ja odottaa...

Luovutin bussin suhteen ja lähdin kävelemään. Lopulta kuitenkin päätyisin jonnekin.

Yllättäen se auttoi. Itse asiassa se on auttanut monta kertaa ennenkin. Aina unohdan, kuinka paljon se voi auttaa. Kuin päämäärättömässä kävelemisessä olisi lähtökohtaisesti jotain aika-avaruutta laajentavaa. Kuin olisin lapsena tiennyt maailmasta jotain tärkeää – ja tuntemattomaan suuntaan kulkeminen toisi sen tiedon takaisin sielun sormenpäiden ulottuville.

Tarkoitan siis: jos maailma oli avoin silloin, se on avoin edelleen. Niin sen on oltava. Elän edelleen siinä ihmeellisessä maailmassa.

16-vuotiaasta lähtien olen omistanut elämäni kirjojen kirjoittamiselle. Toistaiseksi mitään kirjoittamaani ei ole julkaistu. Täytin juuri 32. Olen siis kaksi kertaa sen ikäinen kuin aloittaessani.

Kuusitoista vuotta olen elänyt sellaisen suunnitelman mukaan, että kunhan vain ensin saan tämän kirjailija-asian kunnolla käyntiin, niin sitten voin panostaa muihinkin juttuihin. Sitten voin ehkä hankkia korkeakoulutuksen, tehdä taloudellisesti fiksuja valintoja, huolehtia riittävästä unesta ja levosta, pyytää anteeksi kaikilta, joilta on pyydettävä anteeksi…

Saatat kysyä, mitä järkeä tässä on. Miksi antaa kuusitoista vuotta elämästään tavoitteelle, joka ei päällisin puolin edisty lainkaan?

Tosiasia kuitenkin on, että jokaisessa yksittäisessä hetkessä näiden vuosien varrella olen olettanut olevani ”melkein siellä”. Jo 16-vuotiaana tunsin olevani valmis kirjailija, liikuin euforisena ihmelapsena kohti upeaa lähitulevaisuutta. Kun olin 19, Veronica Maggio sykki joka päivä päässäni ja korvakäytävissäni: Jag kommer, jag kommer, jag kommer, jag är nästan där… 20-vuotiaasta 27-vuotiaaksi työstin romaania, joka oli kaiken aikaa loppukirin päässä valmistumisesta.

Kun on vain loppukirin päässä määränpäästä, jaksaa ponnistaa.

Ennen kaikkea etenemisen turhauttavuus ja vaivalloisuus on ollut mahdollista sietää, koska olen uskonut määränpään merkityksellisyyteen. Olen etsinyt sanoja asioille, jotka olen kokenut vaivannäön arvoisiksi.

Tässä kohtaa on syytä todeta, että mielestäni kaunokirjallisuuden ei tarvitse pyrkiä eettisesti mihinkään. On aivan hyväksyttävää kirjoittaa kirjoja, jotka eivät yritä muuttaa maailmaa tai ihmiskuntaa paremmiksi. Suurin osa parhaista lukemistani kirjoista kuuluu tähän kategoriaan. Monet niistä ovat tutkielmia ihmisten sekavuudesta vailla ehdotuksia siitä, miten sekavuutta voisi lievittää.

Jos kaunokirjallisuudella – tai taiteella ylipäätään – kuitenkin on jokin eettinen ja yhteiskunnallinen tehtävä, tuon tehtävän voi tiivistää suunnilleen näin: on tehtävä näkyväksi se, minkä on tultava näkyväksi.

Jokapäiväinen elämä koostuu lähes kokonaan asioista, joista on toiston myötä tullut näkymättömiä. Jotkut ihmismielen tutkijat nimittävät tätä maailman näkyvistä katoamista ”latentiksi inhibitioksi”: kun ärsykkeeseen tai kokemukseen tottuu, se häipyy taustalle. Tuttuun ja tavalliseen ei tarvitse tuhlata kognitiivista energiaa; mieli on rakennettu valpastumaan ennen kaikkea suhteessa uusiin, ”normaalista” poikkeaviin ärsykkeisiin ja kokemuksiin.

Elämästä ei tulisi mitään, jos kaikki aika menisi omien sormien ihmettelemiseen tai jos joka kerta auton tai polkupyörän lipuessa ohi sitä jäisi tuijottamaan häkeltyneenä. Kuitenkin tällä tottumiskyvyllä on myös pimeä puolensa. Se selittää, miksi hyvät ihmiset yleensä antavat pahan tapahtua. 

Kaikkein suurimmat ja räikeimmät yhteiskunnallisen epäoikeudenmukaisuuden ja julmuuden muodot saavat jatkua nimenomaan siksi, että ne ovat jatkuneet jo tarpeeksi kauan. Niistä on tullut osa tapetin kuviota. Vastaavasti monet ihmeelliset, arvokkaat, puolustamisen arvoiset asiat haalenevat itsestäänselvyyksiksi, joiden ihmeellisyyteen havahtuu ehkä vasta sitten, kun ne on menettänyt. Kiinnostavaa kyllä ihmisten välillä on suuria yksilöllisiä eroja siinä, kuinka helposti ja nopeasti tällainen arkipäiväistyminen tapahtuu. Sekä ”mielenterveysongelmaisilla”, ”neuroepätyypillisillä” että ”luovilla” ihmisillä valmius latenttiin inhibitioon on yleensä alentunut.

Mikä yhdistää taiteilijoita, aktivisteja ja kroonisesti ahdistuneita ihmisiä? Kyvyttömyys tottua siihen, mikä muiden mielestä on normaalia.

Omasta puolestani voin sanoa, että pidän tätä maailmaa hyvin outona, kaikkea muuta kuin itsestään selvänä. Tämä maailma on vain yksi – monella tapaa absurdi – vaihtoehto. 16-vuotiaasta lähtien olen halunnut kirjoittaa kirjallisuutta, joka tekisi näkyväksi paitsi nykyisen maailman outouden, myös toisenlaisten maailmojen mahdollisuuden.

Väitän, että radikaalisti nykyistä paremmat maailmat ovat tosiaan mahdollisia. En tarkoita tätä murheellisen utopistisessa ”Voi, ehkä vielä joskus opimme elämään sovussa” -mielessä. Tarkoitan, että ihmiset eivät syvimmältä olemukseltaan ole konemaisia oman hyödyn maksimoijia vaan sosiaalisia moraalieläimiä, jotka haluavat ennen kaikkea olla merkityksellisessä yhteydessä maailmaan ja merkityksellisiä toisille. Täytyy vain lähteä liikkeelle tästä ihmiskäsityksestä, niin tulee mahdolliseksi suunnitella yhteisöt ja järjestelmät sellaisiksi, että ne luontevasti vahvistavat sitä, mikä ihmisyydessä on parasta, sen sijaan että tulisivat vahingossa pakottaneeksi ihmiset itsekkyyteen, apatiaan ja toisten vahingoittamiseen. Einsteininkin ilmaisema toive kehityksestä, jossa ihmiskunta laajentaa ”myötätuntonsa kehää” kunnes se sulkee sisäänsä kaikki elävät olennot, on edelleen konkreettisesti toteutettavissa, vaikka juuri nyt suunta näyttääkin päinvastaiselta. Se ei ole yksinkertaista, ei tietenkään, mutta keinot ovat olemassa.

Jos ensimmäinen tulkintasi tällaisen tekstin äärellä on, että tässä omien epäonnistumistensa väsyttämä, suljettujen sälekaihdinten taa jumiutunut ihminen tyynnyttää voimattomuuden tunnettaan fantasioimalla tietävänsä, miten maailma pelastetaan… olet psykologisesti tarkkanäköinen. Mutta myös kyyninen. Olen valmis perustelemaan kaiken, mitä edellisessä kappaleessa sanotaan. Siihen vain tarvitaan enemmän kuin muutama lause. (Ja kyllä, kaikki tämä on relevanttia! Tässä tekstissä on punainen lanka, vaikka se röyhelöinen onkin.)

Nyt voisit kysyä, että jos minulla kerran on näin palava tarve ottaa osaa yhteiskunnalliseen keskusteluun, miksi ylipäätään yrittää tehdä se niin hitaan ja kummallisen median kuin kaunokirjallisuuden kautta. Eikö kannattaisi ryhtyä pikemminkin poliitikoksi? Tai edes tietokirjailijaksi? Tai tehdä vaikka YouTube-videoita? Hyviä kysymyksiä. Niihinkin voisi vastata pitkästi ja monimutkaisesti, mutta syvimmällä tasolla kyse on tästä: paremmasta maailmasta haaveilevan sydämen lisäksi minulla on toinenkin sydän, ja se sydän sanoo, että minun on ”tarkoitus” olla romaanikirjailija, että se on jännittävintä mitä tässä elämässä voi tehdä ja että siihen verrattuna kaikki muut vaihtoehdot ovat tylsiä, ankeita ja epähoukuttelevia… Kannattaako tällaista sydäntä kuunnella? Ehkä, ehkä ei. Pointti on, että tämä sydän on pitänyt niin hirveää mekkalaa, että en ole oikein voinut olla kuuntelematta.

Olen toivonut, että kaksi sydäntäni voisi yhdistää. Että voisin kirjoittaa tarinoita, jotka eläisivät ja hengittäisivät taiteena mutta ottaisivat samalla selkeästi kantaa reaalimaailmaan. Että voisin osaltani auttaa ujuttamaan tiettyjä ideoita ja näkökulmia marginaalista laajempaan tietoisuuteen, missä niillä voisi oikeasti olla vaikutusta.

Ikävä kyllä sellaisten kirjojen kirjoittaminen on epäinhimillisen vaikeaa. Siis oman kokemukseni mukaan. On tavallaan helppo saada aikaan elävää ja mukaansatempaavaa tekstiä, kun ei edes yritä sanoa mitään erityisen merkittävää. Heti kun sekaan yrittää työntää Kiireellistä Yhteiskunnallista Asiaa, teksti lakkaa helposti olemasta taidetta kokonaan, latistuu rasittavaksi paasaamiseksi. Ja kuitenkin se Kiireellinen Yhteiskunnallinen Asia on se, mistä haluan kirjoittaa. Jos se puuttuu lopputuloksesta, lopputuloksella ei ole väliä minulle. Siksi kaksitoista ensimmäistä vuotta kirjoittamiselämääni määritti tunne, että vihasin lähes kaikkea mitä kirjoitin. Jaksoin uskoa Visioon, Visio hehkui koko ajan horisontissa kirkkaana ja varmana ja tunsin epämääräisesti liikkuvani sitä kohti, mutta useimpina päivinä tuottamallani tekstillä ei ollut mitään tekemistä sen kanssa.

Neljä vuotta sitten aloin viimein päästä kärryille. Huojennus oli suunnaton.

Miten se tapahtui? Ja miten päädyin siitä tähän paljon tuskaisampaan paikkaan? Ah. Yksityiskohdilla ei matkamme kannalta ole väliä, joten tässä viimeiset neljä vuotta pikakelauksella:

Poistuin mukavuusalueeltani, menin kirjoittajakouluun. Se osoittautui kaikin puolin mullistavaksi ympäristöksi. Haastavaksi ja kannustavaksi samaan aikaan. Keväällä 2022 ryhdyin kirjoittamaan kirjaa, joka tuntui viimein kommunikoivan asioita, joita olen halunnut kommunikoida. Kävi ilmi, että avain ei-paasaavan yhteiskunnallisen kaunokirjallisuuden kirjoittamiseen on keksitty jo vuosituhansia sitten: pitää vain luoda henkilöhahmoja, jotka ovat kiinnostuneita maailmasta ja sen tulevaisuudesta mutta perustavanlaatuisesti eri mieltä keskenään. Viimein pystyin jakamaan Visioni lajitovereiden kanssa. Lajitovereiden kannustuksella ja kasvavan sisäisen varmuuden voimalla omistauduin käsikirjoitukselle kuin lumihankeen hautautunut ihminen, joka vihdoinkin näkee valon tihkuvan kinoksen läpi. Aloin ajatella, että kasvattaisin kirjan trilogiaksi, jossa sanoisin kaikki asiat, jotka minun täytyy sanoa, ja sitten voisin rentoutua. Kolmen ja puolen vuoden ajan kirjoitus- ja editointikierrokset seurasivat toisiaan, uuvuttavina mutta riemullisina. (Jälkikäteen ajatellen viimeinen, kaikkein univajeisin editointikierros olisi kannattanut jättää kokonaan tekemättä.)

Se, että kirja on törmännyt "valitettavasti"-vastausten muuriin, on ollut... noh. Se on ollut todella haastavaa. Viime kuukausina olen viettänyt paljon aikaa suuren, puristavan nyrkin sisällä. Se on paikka, jossa aivan kaiken mielekkyys asettuu kyseenalaiseksi. Siellä ajan kuluminen on kauhua. Siellä surua ei koe kauniina vaan vaarallisena, koska ymmärtää, miten pienestä on kiinni, ettei se muutu sielua kutistavaksi katkeruudeksi.

Olen silti jatkanut kirjoittamista. Heti ensimmäisten "ei"-vastausten jälkeen aloin puhdistaa tekstiä niistä löysyyksistä, jotka edellisellä kierroksella olivat päässeet mukaan, valmistautua uuteen, laajempaan kustantamokierrokseen. Vuoden alussa esittelin tämän täydelliseksi hiotun version kirjailijaystävilleni. Kirjailijaystävät kehottivat kirjoittamaan koko jutun vielä kerran täysin uusiksi. Pienen sisäisen kuoleman jälkeen totesin, että sitä kannattaisi kokeilla. Aloitin uuden kierroksen.

 
Kunnes lopulta koitti päivä, jolloin kävin Keravalla ostamassa tuulenpitävät ulkoiluhousut.

Se oli 27. helmikuuta. Tultuani illalla kotiin asetuin tietokoneen ääreen kirjoittamaan. Ensimmäiset 45 sivua uudesta versiosta olivat jo kasassa.

Sinä iltana huomasin, että en pystynyt kirjoittamaan. Siis fyysisesti. Kun laskin sormet näppäimistölle, sydän alkoi takoa kuin olisin juuri juossut urheilukentän ympäri. Käsivarret tuntuivat voimattomilta. Nousin hengittelemään ja venyttelemään. Sitten kokeilin uudestaan. Mutta ei. Taas sydän jyskytti, voima katosi.

Päkistettyäni pari tuntia sillä tavalla päätin antaa olla. Söin valmisruoan, istuin jähmettyneenä sohvalla, tuijotin minuuttikaupalla ei-mihinkään. Kaikki, mistä välitän, kaikki, mitä olen halunnut tässä elämässä tehdä ja olla, vaikutti yhtäkkiä sijaitsevan jossain toisessa maailmankaikkeudessa, johon ei ollut tästä maailmankaikkeudesta mitään pääsyä. Kirjoittaminen on aina tuntunut ainoalta keinolta tulla todella ymmärretyksi. Miksi helvetissä edes yrittää tulla ymmärretyksi, jos seurauksena on tunne kuin olisin eri universumissa kuin muut ihmiset?

Ehkä huomenna kaikki näyttäisi toisenlaiselta. Harjasin hampaat, kävin suihkussa, menin sänkyyn. Jossain suihkun ja sängyn välimaastossa päähäni pälkähti iso, yllättävä ajatus.

Tai ei vain yksi ajatus... Pikemminkin monta ajatusta, jotka kaikki osoittivat samaan suuntaan.

Muistelin erästä asiaa, jonka kirjailijaystäväni oli käsikirjoituksestani sanonut. Häntä häiritsi asetelman ”epärealistisuus”. Hän ei yksinkertaisesti pystynyt uskomaan tarinaan, jossa eksistentiaalisesti turhautuneen ja eristäytyneen ihmisen elämään ilmaantuu aivan odottamatta jännittävä muukalainen, joka kutsuu tämän mukaan suureen seikkailuun.

”Tällaista ei tapahdu”, kirjailijaystäväni sanoi.

Ehkä se pitääkin paikkaansa. Ei minulle ainakaan ole koskaan tapahtunut niin. Jostain syystä kaikki tähän asti kirjoittamani käsikirjoitukset ovat kuitenkin olleet variaatioita tuosta asetelmasta.

Kenties se kumpuaa osittain vuosituhansien takaa – suurimman osan ajasta, jonka ihmislaji on vaikuttanut maapallolla, paikan vaihtaminen todella on ollut paras ratkaisu useimpiin ongelmiin. ”Muukalainen, joka hakee minut pois täältä” on siis esihistoriallisesta näkökulmasta ymmärrettävä fantasia. Silti arvelen, että kaikkein eniten kyse on populaarikulttuurista, jonka ympäröimänä olen kasvanut.

Syrjäytyneinä teinivuosinani, kun en juurikaan hengaillut reaali-ihmisten kanssa, valmistauduin aikuisuuteen fiktiota kuluttamalla. Muistan olleeni innoissani tulevaisuudesta, jonka kuvittelin yhtä seikkailulliseksi ja rajattomaksi kuin sen tarinoiden maailman, jota imin itseeni. Sisälleni kehittyi kaipuu johonkin, jota tosimaailma ei ole varsinaisesti pystynyt tarjoamaan.

Sinä yönä helmikuun lopulla aloin ajatella:

Mitä jos tuollaisen ”epärealistisen” tarinan vain pistäisi tapahtumaan? Kun se kerran selvästikin on jotain, mitä sieluni kaipaa, niin miksi vain kuvittelen sellaisia tarinoita yhä uudelleen? Miksen toteuttaisi sitä ihan itse, tässä elämässä?

Jossain sielun perukoilla olen aina odottanut "matkaa, joka muuttaa kaiken". Voi olla, että jopa pakkomielteeni kaunokirjallisuuden kirjoittamiseen on ollut seurausta siitä kaipuusta: kaipuusta syvyyteen ja seikkailuun arkielämän uneliaan naaman takana, kaipuusta todelliseen kohtaamiseen, joka läpäisee sen täysjärkisyyden ja kiireisyyden kalvon, joka tavallisesti latistaa vuorovaikutusta ihmisten välillä.

Miksipä en siis lähtisi testaamaan sitä kaikkein vanhinta unelmaa. Vaikka se lopulta tarkoittaisikin itseni vapauttamista siitä.

Olen tavallaan jännittänyt samoja lihaksia 16 vuotta putkeen. Näiden vuosien aikana on tietysti tapahtunut kaikenlaista, olen kokenut paljon, muuttunut paljon. Tietyssä mielessä olen kuitenkin koko ajan ollut välitilassa, jossa tähtään kaikin voimin ”seuraavaan vaiheeseen”. Seuraava vaihe vain ei käynnisty koskaan. Elän meripihkaelämää, jähmettyneenä 16-vuotiaan itseni suunnitelman sisään.

Lukemiselle ja kirjoittamiselle omistautuminen on mielestäni hyvä ja kaunis tapa elää ihan riippumatta siitä, ”johtaako” se mihinkään. Se on määrätietoista taistelua mielen, sielun ja sydämen tylsymistä vastaan. Taloudellis-terveydellisesti en kuitenkaan pysty jatkamaan tällä tavoin enää pitkään. En suinkaan kuvittele, että julkaistuna kirjailijana eläminen on helppoa, mutta julkaisemattomana kirjailijana eläminen on vielä eläimellisempää.

Kirjoilla voi muuttaa maailman, mutta ei kirjoilla, joita ei lue kukaan. Uskon, että minulla on annettavaa maailmalle (niin kuin kaikilla muillakin), mutta on mahdollista, että se on annettava jossain toisessa muodossa kuin siinä, jota olen pitänyt kutsumuksenani...

Vähän aikaa sitten tein huolestuneille lähisukulaisilleni lupauksen: jos vuoden kuluttua olen kirjoittajana edelleen tässä samassa tilanteessa, niin sitten ajattelen kaiken uusiksi. Yritän unelmoida paremmin, alan elää jollain toisella tavalla.

Mutta hitto soikoon – en aio luovuttaa vielä! Olen valmis antamaan tälle kaikkeni vielä kerran.

Voi olla, että ensi keväänä totean, että tämä kirjailija-asia on pakko siirtää sivuun. Siinäkin tapauksessa – jos tästä tulee viimeinen vuoteni tämän unelman sisällä, niin millaisena haluan tämän ajanjakson jälkeenpäin muistaa? Mitä oikeasti haluan, tässä univajeella rääkätyssä kehossa?

Huomaan haluavani sitä, mistä koin aavistuksen harhaillessani Keravalta Korson suuntaan. Haluan tunteen avoimesta ja ihmeellisestä maailmasta.

Toivon ja oletan, että en ole yksin tämän halun kanssa. Siksi aion nyt terrorisoida kaupunkia tarroillani.